Seuraava asema Saigon

Onnistui! Kaikki säätö ja sähellys. Hyppäsimme siis Mui Nesta yhden maissa taksiin ja karautimme Phan Thietin asemalle, jossa junaa lastattiin jo täyttä vauhtia. Juna oli 60-luvun VR-tyyliä ja meno asemalla oli aikamoista, mutta hienosti kyytiin päästiin. Juna lähti noin klo 13.50, se körötti superhitaasti, pysähteli välillä ratatöiden, välillä vastaantulevien junien vuoksi, mutta se ei meitä haitannut, ilmastointi toimi (vähän liiankin hyvin, olin ihan jäässä), junassa oli herkullisia keittoja tarjoileva ravintolavaunu ja onneksi muutamia vapaita penkkejä, joten voitiin levittäytyä pakaaseinemme.


Jossain vaiheessa olo oli kuin apinalla häkissä, sen verran paljon me kerättiin katseita ja herätettiin keskustelua. Mutta kaikki oli (ainakin toivottavasti) ihan hyväntahtoista, yksi ihana mummo antoi pojille karkkeja ja miehet toistelivat mun kahvitilausta kikatuksen lomassa. Musta tuntui, että junassa istuessa oma erilaisuus oikein korostui, varsinkin kun juna oli mitoitettu pikku vietnamilaisia varten ja me jätit huideltiin päät kattoa kolistaen. Kuten kuvasta näkyy, niskatuki ei riittänyt mulla edes hartioille asti. (Sitä ei onneksi saatu ikuistettua, kun mun etupenkissä istuva laski oman selkänojansa niin alas, että mä en enää mahtunut pois mun paikalta. Aika nöyryyttävää.)


Neljän ja puolen tunnin matkan jälkeen oltiin Saigonin asemalla, jossa käveltiin suoraan taksiin ja kurvattiin hullun liikenteen läpi Sofitel Plazaan. Ja voi apua, että meitä hävetti tulla luksushotellin hienoon aulaan reppuinemme ja säkkeinemme hiekkaset varvassandaalit jalassa. Tuntui, että kaikilla muilla vierailla timantit säkenöi ja vaatteet kiilsi. Voi olla myös rähjäisen rantaelämän harhaa. Nyt kuitenkin suurin ongelma on metsästää riittävän hienoja vaatteita huomiselle aamupalalle. Aika hyppy biksurannalta tänne blingblingiin.

Viime metrien huvituksia

Jee, saimme lopultakin buukattua hotellin Saigonista ja myös junaliput! Molempien eteen jouduttiin kyllä säätämään enemmän kuin paljon (tai me Harrin kanssa säädettiin poikien killuessa altaalla). Kuten viime bloggauksessa kirjoitin, aloimme buukkaamaan majoitusta vähän liian myöhään, meille vinkattiin, että noin viikkoa ennen pitäisi viimeistään varata hotelli, jos mielii tasokasta, kohtuuhintaista ja hyvällä sijainnilla. Hirveän puhelin- ja meilirumban jälkeen saimme Aurora Travelin kautta viiden tähden Sofitel Plaza Saigonin. Hinta oli muuhun matkabudjettiin nähden törkeä, noin 300 taalaa per yö, mutta onneksi tuolla matkabyroolla oli kolme yötä kahden hinnalla tarjous. Silti kolme yötä HCMC:ssä maksaa liki saman kuin 12 yötä Mui Nessa. No joka tapauksessa ollaan aika fiiliksellä, kun päästään nauttimaan 16. kerroksen uima-altaasta ja hyvästä sijainnista. Ja toisaalta, on kai aika vähän luksustellakin, täällä kun rahaa ei saa mitenkään kulumaan, edelleenkin eletään sillä tulopäivänä vaihdetulla dongikasalla (neljällä hengellä mennyt siis kahdessa viikossa alle 800€!?). Hotellin lisäksi myös junaliput oli kiven takana. Meille siis annettiin kaikenlaista tietoa junan lähtöajasta (12, 13.40, 13.50, 14) ja lipun hinnatkin vaihtelivat oli kyse sitten paikallisesta matkatoimistosta, hotellista tai rautatieasemasta. Paras oli yksi matkatoimistovirkailija, joka muka soitti rautatieasemalla työskentelevälle siskolleen, joka kuulemma 33 taalan hintaan järjestäisi meille paikat. Kun ehdotimme itse ostavamme liput, mies väitti junan olevan jo täynnä. Lopulta Harri tsuhasi Leon kanssa Phan Thietin rautatieasemalle, josta jo eilen yritimme tuloksetta lippuja ostaa. Nyt saimme liput, koko jengin meno Saigoniin 180 000 dongia, eli noin 8€ (lapset n. 1,5€, aikuiset 2,5€). Lähtö siis huomenna klo 13.50, tai jotain sinnepäin.

Matkasäätämisen lisäksi olemme tutustuneet paikallishuvituksiin. Eilen Phan Thietissä käydessämme päädyimme joenrannan puistossa oleviin huvilaitteisiin, voitte uskoa, että meidän blondit pojat keräsivät katseita keikkuessaan laitteissa paikallislasten seassa. Huvipuistotaksat olivat vähän toista kuin Lintsillä, yhden laitteen lippu oli noin 0,20€ (ja siinä oli taatusti länkkärilisä).


Tänään menimme Luukaksen pyynnöstä hiekkadyyneille. Koska mä juutuin manikyyriin ja pedikyyriin, ei meillä ollut enää aikaa valkoisille dyyneille asti, vaan otimme taksin punaisille hiekkadyyneille. Siellä lapset odottivat muoviliukurien kanssa ja pääsimme laskemaan auringonlaskussa ihania dyynejä. Sovimme lasten kanssa hinnaksi 100 000 dongia kolmesta liukurista rajattomine laskuineen, tippasimme vielä muutamalla kymppitonnilla, koska lapset olivat niin ihania. Dyyneillä oli mielettömän kaunista, ihana viimeinen ilta Mui Nessa.


Nyt täällä pakataankin kamalalla tohinalla ja huomenna lähdetään kohti Saigonia. Mui Ne jätetään taakse hieman ristiriitaisin tunnelmin, paikka hotelliltamme dyynien suuntaan, eli itse Mui Nen kylään, herättää haikeutta, mutta turistirysäosuus, eli Ham Thiet, alati paisuvine venäläisöykkärijoukkoineen ei ikävänitkuja aiheuta. Siis vinkiksi niille, jotka tännepäin aikovat suunnata, tähdätkää mahdollisimman lähelle varsinaista Mui Nen kylää, siellä on kaunista ja hyvinkin paikallista menoa.

Säätöä

Pari viime päivää on ollut käsittämätöntä säätöä. Tapahtuu ihan hulluja juttuja. Eilen Harri ja Luukas sukeltelivat altaalla ja yhtäkkiä Luukas poppasi pintaan verta roiskuen. Harrin jalka oli osunut Luukaksen nenään ja verta valui solkenaan, jopa niin, että luulimme nenän murtuneen. No onneksi selvittiin säikähdyksellä, ainakin jotakuinkin suora nenä on edelleen. Muutama tunti tämän jälkeen Leolla niksahti käsi poikien painissa (käsi kunnossa, ei edes arista), hetken päästä Luukas nyrjäytti nilkan kadulla (melkein heti oli jo ok) ja tänään Luukas valitteli korvaansa. Kaikki tämä Vietnamissa, jossa ei ole kunnon lääkäreitä.

Eilen iltapäivällä aloimme järjestelemään HCMC:n hotellia, vähän viime tipassa. Yritetiin muutaman paikallisen matkatoimiston ja hotellin kautta sekä suoraan itse hotelleihin meilaten ja soittaen. Aika moni paikka on täysi, osa taas mahdottomia kielitaidottomuuden vuoksi. Saigonin hintaso on ihan levoton, meidän kolme yötä siellä maksaa liki enemmän kuin kaksi viikkoa Mui Nessa. Tai toki sieltä edullisiakin majoituksia löytyy, mutta me haluttaisiin suht hyvä hotelli district ykköseltä. No joo, nyt ollaan edelleen vailla majoitusta, lähtö Saigoniin siis reilun vuorokauden kuluttua.

Ajatuksenamme oli matkata Saigoniin junalla. Kysyin jo lentokoneessa tapaamaltani mieheltä Vietnamin junasysteemeistä ja vastaukseksi sain hyvin vietnamilaista meininkiä kuvaavan tarinan. Miehen veli oli ollut vuodenvaihteessa täällä ja päättänyt mennä Saigonista junalla jonnekin. Ensin hänelle tarjottiin eri matkustusluokkia eri ajankohtina. Kun hän valitsi tietyn vuoron ja luksusluokan, oli käynyt ilmi, ettei luksusluokkaa olekaan. Sitten selvisi, ettei muitakaan luokkia. Ja lopulta kävi ilmi, ettei vuorojakaan ole. Eikä lopulta koko junaa. Eli ei sitten matkustanut veli junalla, ja mies toivotti meillekin onnea.

Nyt olemme kysyneet junaa eri matkatoimistoista, hotellilta ja itse rautatieasemalta, mutta kaikista tulee eri vastaus. Jonkun mukaan juna lähtee klo 12, toisen 13.40, toisen klo14. Asemalla sanottiin, että liput voi ostaa vasta päivää ennen, matkatoimistoissa olisivat myyneet jo nyt. Eli hotellin lisäksi meiltä puuttuu myös kyyti.

Majoitus- ja kyytisäädön ohella ollaan uitu ja nautittu auringosta. Tänään Harri kävi lenkillä Mui Nen kylässä ja törmäsi rannalla mieheen, joka kantoi suuren kepin päässä jotain isoa käryävää mohkälettä. Lähempi tarkastelu osoitti möhkäleen koiraksi, jolta oli kai poltettu karvat ennen varsinaista ruuanlaittoa. Iu.

Kaikkien kummallisten sattumusten ja säädön lomassa vietnamilainen sekasorto käy välillä vähän raskaaksi. Se, että tarjoilija unohtaa kertoa, ettei tilattua tuotetta ole, ja me odotamme turhaan pöydässä, nälkäisinä ja väsyneinä. Se, että taksikuski sanoo kyytiin ottaessaan okei kuullessaan päämäärän, mutta ei lopulta itsekään tiedä mihin on menossa. Tai se, että kaupassa myyjät keskittyvät järkyttävän kovalla olevien televisioiden katseluun sen sijaan, että tulisivat rahastamaan.

Jottei mene ihan matkaväsymyksen värittämän säätövalituksen parissa koko bloggaus, niin täytyy kertoa hauskojakin juttuja. Yksi hupi on ollut bongata kaikenlaisia feikkejä kaupoista. Lacostena myyty Locosta oli aika hyvä, mutta suosikkimme ovat erilaiset Dolce&Gabbana-muunnokset. Tähän mennessä kärkisijoilla on Dolce&Gabbala ja Harrin suosikki Dolce&Dance.