Huh

Vaikka Saigon onkin ihana, on se myös aika uuvuttava. Hurja helle ja hektisyys vievät voimat, varsinkin jos huhkii tuntitolkulla kaupungin kaduilla. Yritin sinnikkäästi shopata, mutta Vietnamissa se ei ole kovinkaan helppoa. Ensinnäkin vaateostokset ovat ihan mahdottomia, sillä nämä koot ovat niin minimaalisia (tuntee itsensä niin jätiksi pyytäessään aina vaan uudestaan isompaa ja isompaa kokoa, nöyryyttävää..), vietnamilainen staili aika värikylläistä ja vaatteiden laatu välillä aika heikkoa. On tietysti kaikenlaista turistikrääsää, feikkituotteita jne, mutta ne eivät oikein kiinnosta. Muutamat kengät olen onnistunut löytämään (niissäkin koot loppuu usein kesken), pari silkkilaukkua ja sitten tietty ne silmälasit. Pääasiassa ostoksissa ollaan keskitytty ruokapuoleen (yllätys ;-)), kassissa on kilokaupalla vihreää teetä, mausteita, chilikastiketta ja kaikenlaisia vietnamilaisia herkkuvirityksiä. Tänään pyörin aamupäivän Ben Thanin marketin alueella, aikamoinen paikka täynnä kaikenlaisia (todella kirjaimellisesti kaikenlaisia) kauppiaita, kamala tungos ja meteli, yllättäen.


Huomenna on aika pakata, luovuttaa ihana hotellihuone ja suunnata kohti Hong Kongia. Ennen lentoa on tarkoitus käydä huvittelemassa Dam Sen-huvipuistossa tai eläintarhassa, eli loman viimeiset vuorokaudet mennään täysillä: ensin huomisaamuna vielä kaupungilla, sitten huvipuistoon/eläintarhaan, lento Honkkariin, yö kentällä ja aamulla lento Suomeen. Että huhhuh.

TV:stä tutut

Ensi alkuun on pakko hehkuttaa hotelliamme, täällä on niin luksusmeininkiä. Vähän ehkä liian hienoa meille, mutta en voi kieltää, etten nauttinut aamulla huoneen oveen ilmestyneestä lehdestä, loistokkaasta aamiaisesta ja hotellin järjestämästä kyydistä keskustaan (bisneshenkinen musta mersu uniformukuljettajineen). Ja Saigon, tai kuten puoluekirjassa sanotaan Ho Chi Minh City, on ihan mieletön! Olemme tänään tsuhailleet kaiken päivää ympäri keskustaa, kävelleet hullun liikenteen keskellä (teiden ylityskin alkaa sujua), tehneet ostoksia (mä ja Harri ostettiin uudet silmälasit), pesetetty pyykkiä ja päädytty Vietnamin tv:n opetusohjelmaan! Oltiin juuri menossa Saigon Plazaan ostoksille, kun tv-ryhmä pysäytti meidät. He tekivät englannin kielen opetusohjelmaa ja pyysivät meitä mukaan ohjelman tekoon. Siinä me pönötimme Plazan edustalla ja Harri luki lapuista tärkeitä sanoja kuten"Laborious" tai "Pitchfork" ja ihan pimeitä lauseita kuten "Heroin is a dangerous potion". Palkkioksi saimme tv-yhtiön kynät. Ihan hullua!

Etenkin minä olen ihan hullaantunut Saigoniin! Kun on jo jotenkin tottunut meluun ja liikenteeseen, osaa vähän katsoa itse kaupunkiakin. Ihania kauppoja, helpottavia puistoja hengähdyspaikkoina, katukeittiöitä ja ystävällisiä ihmisiä. Toki edelleen on perusvietnammeininki, yhdellä optikolla käydessämme loppui kadulla olevasta aggrekaatista bensa ja koko liike pimeni. Tai kenkäkaupassa ei näkynyt ketään myyjää ja hetken kolisteltuani myyjä nousi tiskin takaa, missä oli ollut nukkumassa. Vietnamilaiset muuten nukkuu ihan joka paikassa, riksoissa, lattioilla, kadun varsilla, tuoleilla, ties missä. Melusta ja kaaoksesta huolimatta.


Me taas ei levätty koko päivänä lainkaan, vaan pientä hotellikeikausta lukuunottamatta (pakko vaihtaa hikiset vaatteet uusiin) oltiin kaupungilla aamusta iltaan. Lapset jaksoivat helteestä (+35 on kaupunkiolosuhteissa aika paljon) huolimatta ihmeen sinnikkäästi ja siksi palkitsimmekin heidät illastamalla hampurilaisen merkeissä. Ja tosiaan koko perhe yhden purilaisen ääressä, kyse kun on legendaarisesta Black Catin 1,5kg juustohampurilaisesta. Hyvää oli!

Seuraava asema Saigon

Onnistui! Kaikki säätö ja sähellys. Hyppäsimme siis Mui Nesta yhden maissa taksiin ja karautimme Phan Thietin asemalle, jossa junaa lastattiin jo täyttä vauhtia. Juna oli 60-luvun VR-tyyliä ja meno asemalla oli aikamoista, mutta hienosti kyytiin päästiin. Juna lähti noin klo 13.50, se körötti superhitaasti, pysähteli välillä ratatöiden, välillä vastaantulevien junien vuoksi, mutta se ei meitä haitannut, ilmastointi toimi (vähän liiankin hyvin, olin ihan jäässä), junassa oli herkullisia keittoja tarjoileva ravintolavaunu ja onneksi muutamia vapaita penkkejä, joten voitiin levittäytyä pakaaseinemme.


Jossain vaiheessa olo oli kuin apinalla häkissä, sen verran paljon me kerättiin katseita ja herätettiin keskustelua. Mutta kaikki oli (ainakin toivottavasti) ihan hyväntahtoista, yksi ihana mummo antoi pojille karkkeja ja miehet toistelivat mun kahvitilausta kikatuksen lomassa. Musta tuntui, että junassa istuessa oma erilaisuus oikein korostui, varsinkin kun juna oli mitoitettu pikku vietnamilaisia varten ja me jätit huideltiin päät kattoa kolistaen. Kuten kuvasta näkyy, niskatuki ei riittänyt mulla edes hartioille asti. (Sitä ei onneksi saatu ikuistettua, kun mun etupenkissä istuva laski oman selkänojansa niin alas, että mä en enää mahtunut pois mun paikalta. Aika nöyryyttävää.)


Neljän ja puolen tunnin matkan jälkeen oltiin Saigonin asemalla, jossa käveltiin suoraan taksiin ja kurvattiin hullun liikenteen läpi Sofitel Plazaan. Ja voi apua, että meitä hävetti tulla luksushotellin hienoon aulaan reppuinemme ja säkkeinemme hiekkaset varvassandaalit jalassa. Tuntui, että kaikilla muilla vierailla timantit säkenöi ja vaatteet kiilsi. Voi olla myös rähjäisen rantaelämän harhaa. Nyt kuitenkin suurin ongelma on metsästää riittävän hienoja vaatteita huomiselle aamupalalle. Aika hyppy biksurannalta tänne blingblingiin.

Viime metrien huvituksia

Jee, saimme lopultakin buukattua hotellin Saigonista ja myös junaliput! Molempien eteen jouduttiin kyllä säätämään enemmän kuin paljon (tai me Harrin kanssa säädettiin poikien killuessa altaalla). Kuten viime bloggauksessa kirjoitin, aloimme buukkaamaan majoitusta vähän liian myöhään, meille vinkattiin, että noin viikkoa ennen pitäisi viimeistään varata hotelli, jos mielii tasokasta, kohtuuhintaista ja hyvällä sijainnilla. Hirveän puhelin- ja meilirumban jälkeen saimme Aurora Travelin kautta viiden tähden Sofitel Plaza Saigonin. Hinta oli muuhun matkabudjettiin nähden törkeä, noin 300 taalaa per yö, mutta onneksi tuolla matkabyroolla oli kolme yötä kahden hinnalla tarjous. Silti kolme yötä HCMC:ssä maksaa liki saman kuin 12 yötä Mui Nessa. No joka tapauksessa ollaan aika fiiliksellä, kun päästään nauttimaan 16. kerroksen uima-altaasta ja hyvästä sijainnista. Ja toisaalta, on kai aika vähän luksustellakin, täällä kun rahaa ei saa mitenkään kulumaan, edelleenkin eletään sillä tulopäivänä vaihdetulla dongikasalla (neljällä hengellä mennyt siis kahdessa viikossa alle 800€!?). Hotellin lisäksi myös junaliput oli kiven takana. Meille siis annettiin kaikenlaista tietoa junan lähtöajasta (12, 13.40, 13.50, 14) ja lipun hinnatkin vaihtelivat oli kyse sitten paikallisesta matkatoimistosta, hotellista tai rautatieasemasta. Paras oli yksi matkatoimistovirkailija, joka muka soitti rautatieasemalla työskentelevälle siskolleen, joka kuulemma 33 taalan hintaan järjestäisi meille paikat. Kun ehdotimme itse ostavamme liput, mies väitti junan olevan jo täynnä. Lopulta Harri tsuhasi Leon kanssa Phan Thietin rautatieasemalle, josta jo eilen yritimme tuloksetta lippuja ostaa. Nyt saimme liput, koko jengin meno Saigoniin 180 000 dongia, eli noin 8€ (lapset n. 1,5€, aikuiset 2,5€). Lähtö siis huomenna klo 13.50, tai jotain sinnepäin.

Matkasäätämisen lisäksi olemme tutustuneet paikallishuvituksiin. Eilen Phan Thietissä käydessämme päädyimme joenrannan puistossa oleviin huvilaitteisiin, voitte uskoa, että meidän blondit pojat keräsivät katseita keikkuessaan laitteissa paikallislasten seassa. Huvipuistotaksat olivat vähän toista kuin Lintsillä, yhden laitteen lippu oli noin 0,20€ (ja siinä oli taatusti länkkärilisä).


Tänään menimme Luukaksen pyynnöstä hiekkadyyneille. Koska mä juutuin manikyyriin ja pedikyyriin, ei meillä ollut enää aikaa valkoisille dyyneille asti, vaan otimme taksin punaisille hiekkadyyneille. Siellä lapset odottivat muoviliukurien kanssa ja pääsimme laskemaan auringonlaskussa ihania dyynejä. Sovimme lasten kanssa hinnaksi 100 000 dongia kolmesta liukurista rajattomine laskuineen, tippasimme vielä muutamalla kymppitonnilla, koska lapset olivat niin ihania. Dyyneillä oli mielettömän kaunista, ihana viimeinen ilta Mui Nessa.


Nyt täällä pakataankin kamalalla tohinalla ja huomenna lähdetään kohti Saigonia. Mui Ne jätetään taakse hieman ristiriitaisin tunnelmin, paikka hotelliltamme dyynien suuntaan, eli itse Mui Nen kylään, herättää haikeutta, mutta turistirysäosuus, eli Ham Thiet, alati paisuvine venäläisöykkärijoukkoineen ei ikävänitkuja aiheuta. Siis vinkiksi niille, jotka tännepäin aikovat suunnata, tähdätkää mahdollisimman lähelle varsinaista Mui Nen kylää, siellä on kaunista ja hyvinkin paikallista menoa.

Säätöä

Pari viime päivää on ollut käsittämätöntä säätöä. Tapahtuu ihan hulluja juttuja. Eilen Harri ja Luukas sukeltelivat altaalla ja yhtäkkiä Luukas poppasi pintaan verta roiskuen. Harrin jalka oli osunut Luukaksen nenään ja verta valui solkenaan, jopa niin, että luulimme nenän murtuneen. No onneksi selvittiin säikähdyksellä, ainakin jotakuinkin suora nenä on edelleen. Muutama tunti tämän jälkeen Leolla niksahti käsi poikien painissa (käsi kunnossa, ei edes arista), hetken päästä Luukas nyrjäytti nilkan kadulla (melkein heti oli jo ok) ja tänään Luukas valitteli korvaansa. Kaikki tämä Vietnamissa, jossa ei ole kunnon lääkäreitä.

Eilen iltapäivällä aloimme järjestelemään HCMC:n hotellia, vähän viime tipassa. Yritetiin muutaman paikallisen matkatoimiston ja hotellin kautta sekä suoraan itse hotelleihin meilaten ja soittaen. Aika moni paikka on täysi, osa taas mahdottomia kielitaidottomuuden vuoksi. Saigonin hintaso on ihan levoton, meidän kolme yötä siellä maksaa liki enemmän kuin kaksi viikkoa Mui Nessa. Tai toki sieltä edullisiakin majoituksia löytyy, mutta me haluttaisiin suht hyvä hotelli district ykköseltä. No joo, nyt ollaan edelleen vailla majoitusta, lähtö Saigoniin siis reilun vuorokauden kuluttua.

Ajatuksenamme oli matkata Saigoniin junalla. Kysyin jo lentokoneessa tapaamaltani mieheltä Vietnamin junasysteemeistä ja vastaukseksi sain hyvin vietnamilaista meininkiä kuvaavan tarinan. Miehen veli oli ollut vuodenvaihteessa täällä ja päättänyt mennä Saigonista junalla jonnekin. Ensin hänelle tarjottiin eri matkustusluokkia eri ajankohtina. Kun hän valitsi tietyn vuoron ja luksusluokan, oli käynyt ilmi, ettei luksusluokkaa olekaan. Sitten selvisi, ettei muitakaan luokkia. Ja lopulta kävi ilmi, ettei vuorojakaan ole. Eikä lopulta koko junaa. Eli ei sitten matkustanut veli junalla, ja mies toivotti meillekin onnea.

Nyt olemme kysyneet junaa eri matkatoimistoista, hotellilta ja itse rautatieasemalta, mutta kaikista tulee eri vastaus. Jonkun mukaan juna lähtee klo 12, toisen 13.40, toisen klo14. Asemalla sanottiin, että liput voi ostaa vasta päivää ennen, matkatoimistoissa olisivat myyneet jo nyt. Eli hotellin lisäksi meiltä puuttuu myös kyyti.

Majoitus- ja kyytisäädön ohella ollaan uitu ja nautittu auringosta. Tänään Harri kävi lenkillä Mui Nen kylässä ja törmäsi rannalla mieheen, joka kantoi suuren kepin päässä jotain isoa käryävää mohkälettä. Lähempi tarkastelu osoitti möhkäleen koiraksi, jolta oli kai poltettu karvat ennen varsinaista ruuanlaittoa. Iu.

Kaikkien kummallisten sattumusten ja säädön lomassa vietnamilainen sekasorto käy välillä vähän raskaaksi. Se, että tarjoilija unohtaa kertoa, ettei tilattua tuotetta ole, ja me odotamme turhaan pöydässä, nälkäisinä ja väsyneinä. Se, että taksikuski sanoo kyytiin ottaessaan okei kuullessaan päämäärän, mutta ei lopulta itsekään tiedä mihin on menossa. Tai se, että kaupassa myyjät keskittyvät järkyttävän kovalla olevien televisioiden katseluun sen sijaan, että tulisivat rahastamaan.

Jottei mene ihan matkaväsymyksen värittämän säätövalituksen parissa koko bloggaus, niin täytyy kertoa hauskojakin juttuja. Yksi hupi on ollut bongata kaikenlaisia feikkejä kaupoista. Lacostena myyty Locosta oli aika hyvä, mutta suosikkimme ovat erilaiset Dolce&Gabbana-muunnokset. Tähän mennessä kärkisijoilla on Dolce&Gabbala ja Harrin suosikki Dolce&Dance.

Dalat

Nyt on Dalat nähty. Lähdimme siis toissapäivän aamuna tutun ummikkokuskimme kyydissä Dalatiin. Päädyimme ottamaan retken hotellin kautta, edullisimmin Dalatiin olisi päässyt open tour-bussilla (7 taalaa suunta), mutta 4½-5 tuntia bussissa lasten kanssa olisi ehkä ollut liian rajua. Kyselimme tarjouksia myös matkafirmoilta ja taksikuskeilta, mutta hotellimme ehdotus kuskista, kyydeistä, kiertoajeluista ja hotellibuukkauksesta (kaikki yht. 260 taalaa) oli paras.

Matka läpi vuoriston oli huima. Pienet, järkyttävän huonokuntoiset serpentiinitiet (ikivanhassa tiessä oli noin 40km matkalla jatkuvasti vajaan puolen metrin kuoppia) yhdistettynä vietnamilaiseen liikennekulttuuriin oli vähintäänkin mielenkiintoista. Oman jännitysmomenttinsa toi se, että vielä 2004 Lonely Planet piti Dalatia epävarmana matkakohteena vuoristoheimojen satunnaisten hyökkäysten vuoksi. Mutta niin me kuitenkin taitettiin matkaa ja samalla nähtiin kattava kirjo vietnamilaista elämää; riisipeltoja, vesipuhvelivankkureita, vuoristolaisten hökkelikyliä sekä kymmeniä lehmiä, kanoja ja vuohia.

Saavuimme Dalatiin vajaan neljän tunnin ajon jälkeen. Kaupunki oli ihana! Ranskalaisvaikutukset näkyivät, samoin alppityylinen vuoristorakentaminen. Kaupunki oli paljon modernimpi kuin esim. Phan Thiet, ja meidän hotelli oli luksushieno! Ihan hävetti tallustella varvassandaaleissa ja reppu selässä Ngoc Lan-hotellin hohtavaan aulaan. Huoneemme oli noin 50 neliöinen luksushuone järvinäkymällä, itse hotelli taas paraatipaikalla Dalatin keskustassa. Kuski vei meidät syömään hotellin läheiseen ravintolaan, sitten tutkimme hetken kaupunkia ennen kierrosta paikallisissa nähtävyyksissä.
Ensimmäiseksi suuntasimme vietnamilaista kulttuuria esittelevään , vihreät teet nautittuamme jatkoimme vähintäänkin sekopäiseen Vietnam-teemapuistoon. Doi Mong Mo -puisto oli yhdistelmä kukka-asetelmia, heimokulttuuria, pala kiinanmuurikopiota, astronautteja ja muovisia eläinhahmoja. Koomisin oli ehkä heimotanssi esitys, jossa luokattoman huono bändi joikasi naisten tanssin taustaksi, ihan hullu esitys. Huvittavinta kaikessa oli se, että emme tienneet puistosta mitään, ummikkokuskimme vaan tyrkkäsi meidät portista sisään, kyltit olivat pääasiassa vietnamiksi ja siellä me arvailimme polkuja ja koetimme tajuta puiston ideaa. Vähintään yhtä pimeä kokemus oli Thung lyng tinh yeu, Love Valley, jonka Harri kiersi yksin meidän muiden levätessä tukahduttavassa helteessä. Rakkausteemapuistossa oli paremmat ajat nähneitä huvilaitteita, poniratsastusta, rakkauden järvi ja taas kukkaistutuksia. Nähtävyydet alkoivatkin riittää ja siirryimme Dalatin järvelle polkuveneilemään.

Illan nautimme luksushotellimme luksoriteeteista, Harri kävi kuntosalilla (jonka laitteet olivat kuulemma liian pieniä 182cm länkkärille), pojat ja minä fiilistelimme kylpyammeessa ja ihanassa hotellihuoneessamme. Illalla lähdimme Dalatin kylmään yöhön (lämmintä ehkä +22) illalliselle, me pärjäsimme tosin pitkähihaisilla paikallisten verhoutuessa kommandopipoihin ja toppatakkeihin. Dalat olikin täynnä villapaita ja pipo kauppoja, samoin talvitakkeja ja saappaita myytiin joka kaupassa. Me ostimme pussi kaupalla ihanaa Dalatin vihreää teetä, mä nappasin pari kengät ja pojat kasan legoja. Aamulla kiertelin yksin kaupungilla ja sain seurakseni yhden sun toisenprätkämatkoja kauppaavan easy riderin. Ihmisten englanninkielentaito hämmästytti, reilun viikon aikana on jo ehtinyt tottua siihen, että liki kukaan ei ymmärrä englantia, mutta nyt yllättäen kävin pitkiäkin keskusteluja oikein selkeällä englannilla. Kielitaidon lisäksi toinen ero aiempiin vietnamilaisiin kaupunkeihin oli poikien huomioimattomuus, pojat silminnähden nauttivat saadessaan kulkea rauhassa ilman silittelyjä ja poskien nipistelyjä.

Kirjauduttuamme ulos kuskimme kyyditsi meidät läheiseen temppeliin, jonka kauneus ja etenkin hiljaisuus (jep, jopa mun kovaäänisen kailottajan mielestä voi joskus olla liian kova meteli) lumosi meidät täysin. Munkit tulivat tervehtimään poikia ja nautimme ihanan hetken seremonioita seuraillen.
Pagodan rauhallisuudesta siirryimme Preen-vesiputouksille, jotka eivät juuri vaikutusta tehneet. Niinpä jatkoimme matkaa takaisin kohti Mui Nea. Matkalla näimme karua arkea, mutta myös ihania koskemattomia rantoja. Tai ainakin vielä ovat koskemattomia, rakennustyömaita näkyi siellä täällä, ja kurja veikkaus onkin, että muutaman vuoden päästä turistiresortit ovat valloittaneet nuokin rannat.
Illalla olimme takaisin Mui Nessa ja nyt on rantapäivän (accuweatherin mukaan +33, real feel +36) ja levon vuoro. Yritämme metsästää meille majoitusta HCMC:sta, sijanti district ykkösellä ja uima-allasvaatimus asettavat vähän haasteita.

Rannalla

Mui Nessa on yli kymmenen kilometriä tuulista ja (ainakin meidän hotellin kohdalla) suhteellisen hiljasta hiekkarantaa. Siellä liikkuu kalastajia, hedelmä- ja korukauppiaita ja tietysti kitesurffareita. Meidän hotellin kohdalta ranta on tosi siisti, mutta varsinaisen hotellikeskittymän kohdalla on aika roskaista (ajoittain näyttää siltä, että rannalle ja veteen on ripoteltu useampikin roskapussi). Paikan hengestä (siitä ettei olla vaan turistilavasteissa, vaan aidossa kylässä) kertoo se, että paikalliset saattavat levittää verkkonsa juuri rannan parhaimpaan uimapaikkaan.

Rannalla on myös muutamia hyviä ravintoloita, tämän hetken suosikkimme on kuvassa näkyvä Lam Tong. Olen innolla kuvannut annoksiamme, postaan jossain välissä nauttimistamme herkuista tarkemmin. Mutta esim. tänään olimme Harrin kanssa kaksin (!!) juuri tuossa Lam Tongissa lounaalla, nautin ihanaa vegeriisinuudelikeittoa (0,47€) ja sitruunamehua (0,30€). Pojat olivat vieressä hotellilla (jep, terveisiä vaan muutenkin huolissaan olevalle mummille!), heille tuotiin mukanamme mm. banaanipannukakkua. Oikein jees.Kitesurffareiden hypyt ovat mielettömiä, pari viimeistä päivää on ollut hurjan tuulista, joten olemme saaneet nauttia hurjista esityksistä. Mun suunnitelma oli kokeilla kiteä, mutta näissä tuulissa taitaa jäädä haaveeksi. Mulla oli hieno videokin aloittelevan staran hypyistä, mutta blogger ei suostu taaskaan sitä lataamaan. Ei sitten näytetä.

Huomenna matkataan aamusta Dalatin vuoristokaupunkiin, eli seuraavassa postauksessa varmasti hyvin erilaisia maisemia. Tam biet!